Pääsivu

Ajankohtaista

Galleria

Hallitus

Sukututkimus

Historia

Korpilahtelaista kansanurheilua   ”Kotiseudun tienoot armaat”, kotiseuturunoilija Martti Korpilahtea lainaten, innoitti isääni eläkevuosinaan muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan täällä Korpilahdella. Jotkut tapahtumat tulivat myös kirjoitetuksi talteen. Yhdestä näistä eli korpilahtelaisten kansanurheilusta 1800- ja 1900-luvun taitteessa kerron nyt isäni muistiinpanojen pohjalta. Tämän muistelon kohdalla isäni korostaa heti alkuun, että se perusteellinen työ, jonka aikanaan tohtori Lauri Kuusanmäki teki korpilahtelaisen kansanperinteen tallentamiseksi, oli myös hänellä merkittävänä kannustimena muistelustensa talteenkirjoittamiseen. 1900-luvun alussa eleli Korpilahdella vaivaistalossa Kurikka-Janne –niminen mies. Kotoisin hän oli silloisen Korpilahden Vihtalahdesta. Kerran tämä nälkävuosien riuduttama, paljon kerjuulla kulkenut mies, oli päässyt ikään kuin kesälomalle kotipuoleensa ja poikennut vierailemaan tohtori Kuusanmäen taloon. Kansanperinteen keräilijälle Janne oli sitten kertoillut kansanurheilusta suunnilleen 1880-luvulta. Silloin harrastettiin sellaisia yksilöllisiä lajeja kuin kissanhännän ja väkikartun vetoa. Myös sylipaini oli yleisesti harrastettu laji. Kurikka-Janne, vaikka olikin heikkokuntoinen, oli kuulemma varsin nimekäs urheilija. Hänellä oli hallussaan omat niksinsä näissä edellä mainituissa lajeissa. Kurikka-Janne kertoo myös hypätyn korkeutta. Metsästä haettiin korkeita vesoja pystypuiksi, joiden oksantynkien varaan asetettiin poikkivarpu. Kun onnistui ylittämään navan korkeudelle asetetun varvun, sitä pidettiin hyvänä tuloksena. Sellainen sana kuin pituushyppy ei kuulunut korpilahtelaiseen urheilusanastoon. Laji tunnettiin nimellä poukkaaminen. Kurikka-Janne muistelee ennätyksensä olleen vauhdin kanssa runsaat kolme kyynärää eli n. kaksi metriä. Urheiluprofessori Tahko Pihkala loi pitkäpallokokeilun jälkeen v. 1921 kansallispeli pesäpallon.  Mikä olikaan täällä Korpilahdella viime vuosisadan lopulla yleisin joukkueittain harrastettu kansanurheilun laji? Se oli kiekkopeli, ajosilla olo. Urheilulaji on ollut silloin varsin yleinen koko maassa, koska tietosanakirjakin kertoo siitä ja sen pelivälineistä. Peliä pelattiin kahdella joukkueella ja joukkueen muodosti vähintään kolme henkilöä. Pelikenttänä oli yleisesti kärrytie. Kiekko oli suunnilleen kahvitassin kokoinen, n. neljän sentin paksuinen. Halkeamisen estämiseksi se valmistettiin yleensä visakoivusta. Lyöntivälineenä oli jääpallomailaa muistuttava, mutkatyvisestä puusta valmistettu kiekkotavi. Sillä pysäytettiin vastapuolelta singottu kiekko ja pysäytyspaikalta se heitettiin taas kohti vastapuolta. Näin joukkueet liikkuivat edestakaisin tiellä. Joskus häviävää joukkuetta ajettiin takaa virstamääriä, kuten Kurikka-Janne muistelee. Erikoisesti muistetaan tätä peliä pelatun Hyrkkölässä, missä ottelut kesän valoisana aikana saattoivat kestää usein puolille öille. Tähänastinen on ollut tavallaan alun perin Kuusanmäen ”albumista”. Viime vuosisadan viimeisinä vuosina alkoi hiihtoharrastus levitä koko Suomeen. Myös isäni kotipuolessa Ahvenuksessa ja Karankulmalla innostuttiin asiasta. Säynätmäen vanhan kärryliiterin paikalla sijaitsi Raivio-Aukustin mökki, jonka hän myöhemmin siirsi Raivion mäelle. Aukustilla oli toisella kymmenellä olevia poikia. Kun Raivion Mäkinen oli nikkarimies, oli pojilla hyvä mahdollisuus saada alleen jonkinlaiset suksentapaiset, pönttölaudat, kuten isäni niitä nimitti. Pojat laskettelivatkin mäkiä aika näppärästi, jota isäni kertoo suksettomana kateellisena katselleensa. Kun tiedot v. 1896 Ateenassa ja v. 1900 Pariisissa pidetyistä olympiakisoista levisivät maahamme, kiinnostus kenttäurheilulajeja kohtaan virisi myös täällä Korpilahdella. Samaan aikaan valtakunnassa vyöryi voimakas erilaisten aateyhdistysten aalto. Nuorisoseuroja, työväenyhdistyksiä, raittiusseuroja, vapaapalokuntia jne. syntyi kuin sieniä sateella, niin myös Korpilahdella. Kaikkien näiden toimintamuodoissa urheilulla oli näkyvä osuus. Isäni muistitietojen mukaan ensimmäiset yleisurheilukilpailut Korpilahdella järjestettiin ehkä v. 1907. Järjestäjänä oli ilmeisesti kirkonkylän nuorisoseura. Kilpailut olivat osana Pohjolan talossa pidettyjä arpajaisia. Kilpailusuoritukset tapahtuivat tasaisella maatieosuudella Pohjolasta Vesteriin päin. Korkeushypyn voitti Vilenin Vihtori, semmoinen posti-Vilenin poika. Tulos oli merkittävästi Kurikka-Jannen tulosta parempi. Vihtori ylitti 140 cm. Sadan metrin juoksun voitti parikymppinen Martti Korpilahti. Edellä mainitun vilkastuneen seuratoiminnan ansiosta hiihdosta tuli talvisaikaan suosittu urheilulaji. Karankulmalle kiirineen tiedon mukaan yhtenä nimekkäimpänä hiihtäjänä tunnettiin Eklundin Vihtori. Hän oli kauppa-apulaisena Eklundin liikkeessä. Siihen aikaan kaikkia ihmisiä ei kutsuttu heidän oikeilla nimillään.  Niinpä tämä Vihtori, kun oli Eklundin, myöhemmin Leino, liikkeessä töissä, tunnettiin yleisesti vain Eklundin Vihtorina. Heikkilän kauppias oli Lindgrenin Antti. Hän oli siihen aikaan Lindgrenin ”puukhollarina”. 1910-luvulla, ennen ensimmäistä maailmansotaa, alettiin hiihtokilpailuja pitää myös isäni kotipuolessa Karankulmalla ja Saalahdella. Useasti kilpailuihin osallistui Jämsän Patalahdelta, painijana tunnetun Kyösti Lehtosen isä Eemeli Lehtonen, Pussilan Eemeli. Hän oli omaa luokkaansa hiihtotaitojensa puolesta ja voitti kilpailut lähes poikkeuksetta. Niinpä jälleen kerran järjestettiin kilpailut Ahvenuksessa ja pussilainenkin saapui kisoihin Juokslahden takaa. Pääpalkinnon Jämsään menon pelossa etukäteen oli ilmoitettu kilpailujen koskevan vain paikkakuntalaisia. Pussilainen voitti tapansa mukaan, mutta järjestäjät hylkäsivät Eemelin suorituksen perustellen, että hän ei ollut paikkakuntalainen. Todellisena urheilumiehenä Eemeli kulki kuitenkin edelleen kilpailuissa, vaikka ei aina saanutkaan voitostaan palkintoa. Tukholman olympiakisat v. 1912 oli todellinen lähtölaukaus yleisurheilun harrastamiselle Suomessa. Niin myös Korpilahdella. Hannes Kolehmaisen maaliintulokuvasta otettiin mallia vartalon ja käsien asennosta juostessa. Isäni sai silloin urheilukärpäsen piston, jonka vaikutusainetta riitti tehokkaasti koko hänen elämänsä ajan. Parikymppisenä hän oli silloin töissä Etelä-Suomessa ja poikkesi Hämeenlinnassa kirjakauppaan. Siellä hänen silmänsä osuivat juuri ilmestyneeseen Tahko Pihkalan kirjoittamaan urheiluoppaaseen. Kirja tuli ostetuksi ja siinä esiteltyjen harjoitusohjelmien mukaan nuorukainen alkoi valmentautua juoksijan uralleen. Yhtenä erinomaisena juoksutaipumusten testaajana isäni piti kansanleikkiä, leskisenjuoksua. Siinä tulivat kyvyt esille muutamassa illassa. Vallankin jos parin muodosti tuollainen nopsajalkainen, rakastunut pari, niin parina koko illan pysyäkseen he ottivat kaiken irti itsestään. Millaista ”harrastelua” urheilu sitten oli siihen aikaan? Siitä eräs isäni muistelus. Sunnuntaina oli Jyväskylässä juoksukilpailut, joihin hän oli päättänyt osallistua. Niinpä sitten vain pyhäaamuna varhain puku päälle ja urheilupaita ja –housut sekä piikkarit ja vähän evästä pitkänomaiseen vanerikoteloon ja 40 kilometrin verryttelytaipaleelle kohti kaupunkia. Verryttelypuku oli siihen aikaan tavalliselle kansanurheilijalle harvinaisuus. Iltapäivällä kipaistiin maili tai kaksi, jonka päälle tapailtiin kaupunkiin muuttaneita korpilahtelaisia tai muita tuttavia. Ehtoolla piipahdettiin iltamissa ja yön viileydessä tapahtuneen kotiinpaluun jälkeen oltiin taas sopivasti aamulla valmiit siirtelemään jyvä- ja jauhosäkkejä Saalahdella. Siihen aikaan isälläni oli Saalahden myllärin hommat. Nyt poikkean hieman aiheesta, urheilusta kuitenkin, vaikka lainausmerkkien sisällä tavallaan. Nuorena ihminen tuntee olevansa voimiensa tunnossa, kuten sanotaan ja haluaa tunnustella niiden rajoja. Ellei sen kohteena ole urheilu, se on jotain muuta. Nykyään meillä on siitä runsaasti esimerkkejä, valitettavasti enenevässä määrin kielteisiä. Vuosisadan alkupuolen nuoretkin osasivat sopivan tilaisuuden tullen villiintyä. V. 1910 maassamme odotettiin ja pelättiin maapalloa lähestyvän Halleyn pyrstötähteä. Jotta tähden odotettu saapuminen näkyisi paremmin, nousivat Karankulman nuorukaiset Särkijokeen johtavalta tieltä Säynätmäen pohjoispuolella olevaan Seiväsvuoreen. Kun puoleen yöhön mennessä mitään ei alkanut näkyä eikä kuulua, porukka kävi levottomaksi. ”Kyllä tässä jotakin on tehtävä!” tuumattiin. Silmät osuivat runsaan kuution kivilohkareeseen. ”Koetetaanpas, saadaanko tuo vierimään tuota rinnettä alas.” Alueelta oli hakattu puutavaraa ja sopivan vahvuisilla puukangilla saatiinkin kivi liikkeelle. Jymisten se vieri alas rinnettä, pojat hihkuen perässä. Kauhukseen he totesivat järkäleen iskeytyneen alla olevaan kärrytiehen siksi syvälle, että voimia ei ollut sen siirtämiseen. Tehtiin pyhä vala, että tapauksesta ei hiiskuta sitten kenellekään. Seuraavina päivinä sitten riittikin tiellä liikkuville ihmettelemistä kerrakseen. ”Tähänkö se pyrstötähti nyt törmäsi meidän harmiksemme”, he siunailivat. Kivi jäi paikalleen ja sen kohtaan tiehen tehtiin pieni polveus, jotta kärryillä liikennöinti saattoi jatkua. Nuorukaiset pitivät valansa isääni lukuun ottamatta. Hän nimittäin tunnusti osuutensa tapahtumaan yli 50 vuotta myöhemmin joskus 1960-luvulla kotiseutujuhlassa Petäisessä. Rangaistusta ei langetettu, koska katsottiin syytteeseenpano-oikeuden vanhentuneen. Nykyisin kivi on ojassa pienen pellon Säynätmäen puoleisessa päässä, ennen Hauvalaan ja edelleen Savilaaksoon erkavenaa tienhaaraa. Isäni aktiivinen urheiluharrastus kesti pitkään, sillä vielä ikämiehenä hän ylsi juoksuradalla Suomen mestaruustasolle. Urheilusta ja sen merkityksestä hänellä oli selvä kanta. Hän rajasi huippu-urheilun omaksi ryhmäkseen niille, joilla siihen oli luontaisia edellytyksiä. Kaikille muille hän näki urheilun, eri muotoina, välineenä toteuttaa antiikin ihannetta ”terve sielu terveessä ruumiissa” pyrittäessä jokapäiväiseen henkiseen ja ruumiilliseen hyvinvointiin. Tänä päivänä on liian moni tehnyt tästä välineestä, urheilusta, päämäärän usein jopa oman terveytensä kustannuksella. Muistellessaan nuoruusvuosiensa urheilua täällä Korpilahdella, ja kuinka vähäpätöiseltä se ehkä vuosikymmenien jälkeen näyttääkin, isäni kiteytti kansanurheilun merkityksen itselleen ja korpilahtelaiseen elämänmenoon vajaat 100 vuotta sitten sanoihin: ”Kyllä se sen arvoinen juttu oli!” Esitelmä sukujuhlilla 2012 Jalmari Kuoppalan ( 1892 – 1971 ) muistiinpanojen pohjalta Tauno Kuoppala