Pääsivu

Ajankohtaista

Galleria

Hallitus

Sukututkimus

Historia

Kuuro Virelli - erakko ja korvenraivaaja   Noin sata vuotta sitten asusteli ja neuloskeli Jämsän pitäjän Yijälän kylässä pikisauma- ja pumpsikenkiä suutarimestari, jolla oli oikein sukunimikin. Kaikilla ihmisillä ei siihen aikaan vielä sukunimeä ollut. Ne olivat Juho Paavonpoikia ja Miina Salomonintyttäriä. Niin varmaan pappi vuonna 1882 äitiänikin avioliittoon kuuluttaessa kutsui.Noin sata vuotta sitten asusteli ja neuloskeli Jämsän pitäjän Yijälän kylässä pikisauma- ja pumpsikenkiä suutarimestari, jolla oli oikein sukunimikin. Kaikilla ihmisillä ei siihen aikaan vielä sukunimeä ollut. Ne olivat Juho Paavonpoikia ja Miina Salomonintyttäriä. Niin varmaan pappi vuonna 1882 äitiänikin avioliittoon kuuluttaessa kutsui. Talosta taloon muuttavia hanvälkkäleitä pidettiin siihen aikaan vähän niin kuin parempaan säätyyn kuuluvina ja tämä säätyarvo vaati sitten hienon oikein ruotsalaismallisen sukunimen. Tämä Virell - joka nimi muutoin yhteisessä kansankäytössä muuttui Virelliksi - muutti ehkä siinä 1870 - 1880 - lukujen vaihteessa Päijänteen länsipuolelle tänne Korpilahden Yijälän kylään, missä jo silloin oli sama tilaluku kuin nykyisinkin. Oli Kuoppala - jota kylän kesken sanottiin Petäiseksi, sitten Karamäki ja Säynätmäki. Näillä taloilla oli kullakin muutamia torppia ja mäkitupia, joten suutarimestarilla riitti kyllin , työtä seutukunnalla. Mestari rakensi ajanmukaisen yksihuoneisen mökin siihen Karamäen vainion liepeelle. Virelli-nimisenä mökki säilyi eri perheiden asumana, kunnes se sitten 1920-luvulla koki senaikaisen kohtalon, joko hajosi tai pilkottiin polttopuiksi. Viimeinen asukas siinä lienee ollut maineensa kukkulalla ollut kyläkunnan ensimmäinen 2-rivisen haitarin soittaja "Pelar-Kalle". Ohimennen tulkoon tässä yhteydessä todettua, että Karamäen suvussa, johon kuuluivat mm. Nättilän Matti, Koskis-Matti ja Api ja tämäkin Pelar-Kalle, on ollut monessa polvessa poikkeuksellisen lahjakasta musikaalista väkeä. Tässä taitaakin unohtua tämä Virellin poika, josta tässä piti kertoa. Tällä suutarimestarilla, Virellillä, oli semmoinen Severus-niminen poika. Muita lapsia ei hänellä tietääkseni ollutkaan. Vaikka tämä poika oli ensimmäiset elinvuotensa täällä taivaltanut silloin 1860-luvun nälkävuosien aikana, oli hänestä tullut verrattain vankka mies, verevä ja punakka. Oliko hän lapsuudestaan asti ollut kuuro vai myöhemmin menettänyt kuulonsa, sitä en tullut tietämään. Sen vain muistan, että umpikuuro hän oli. Suun liikkeistä hän kuitenkin verrattain hyvin ymmärsi puhetta ja puhui itse melko selkeästi ja ymmärrettävästi. Severus Virelli asui vanhempiensa kuolemaan asti - ja ehkä vähän jälkeenkin - siellä Virellin mökissä, mutta muutti sitten 1800-luvun lopulla asumaan Kitulan pohjakamariin. Minä olin silloin ehkä 6-7-vuotias ja pystyin hyvin kulkemaan Raajinmäestä tuon runsaan kilometrin matkan Kitulaan. Ja useinhan me siellä Einari-veljeni kanssa kävimme toimittelemassa äitimme asioita Kitulan Johanna-emännän kanssa tai muuten vain. Näillä käynneillämme tutustuimme myös lähemmin tähän Severukseen ja hänen elintapoihinsa. Virellin Anna-Leena - se hänen äitinsä nimen sanottiin olleen - oli hyvin hoitanut ja ruokkinut tämän poikansa. Ja kuten aiemmin tuli kerrottua, Severus oli vankka varreltaan ja kasvoillaan terve punakkuus. Tuntuu näin ollen suorastaan ihmeeltä, että hän tämän näköisessä kunnossa pysyi, sillä ne ruuat, mitä minä näin hänen syövän, olivat todella melkein kuin Raamatussa mainitut heinäsirkat ja metsän hunaja. Hänellä oli siinä pohjakamarissaan mm. semmoinen puinen pytty, johon hän oli varastoinut perunamuhennosta eli Korpilahden murteella "peruvoita". Se oli useinkin varmaan jo hyvin vanhaa ja hapanta, että se puhisi kuin hapantaikina. Toinen mieleen jäänyt erikoisuus oli hänen juomansa. Hänellä oli tapana keväällä mahla-aikaan kerätä varastoonsa runsaasti koivun mahlaa. Tämä mahla oli usein viikkojen, ehkä kuukausien vanhaa, koska säilytysastioiden pinnalla ja laidoilla näkyi semmoista keltaista kerrostumaa. Rukiinen leipä tuli hänelle, niin kuin muillekin kestimiehille siihen aikaan, vielä kaskista. Niitä isännät antoivat kesteille vielä tuolloin ns. "kahenjaolla". Severun ahot olivat niitä viimeisiä sen seutukunnan kaskiviljelyn historiassa. Kaskiviljely päättyi näet siinä vuosisadan vaihteessa. Niistä Severuksen liharuuista en erityisemmin muista. Siihen aikaan pidettiin vielä lintujen pyydyksinä loukkuja ja permiä ja jäniksiä pyydettiin langoilla. Laittomia kai ne tähän aikaan jo olivat, mutta verrattain paljon niitä kotiseudullani käytettiin. Näillä välineillä myös tämä Virelli pyydysti riistaa särpimikseen. Lieneekö suutarimestari jättänyt pojalleen vähän perintörahoja vai itsekö Severus oli koonnut sen verran, että hän aikoi lähteä Amerikkaan. Keskeyttikö kuurous sitten hänen matkansa vai oliko asia todella niin kuin hän itse kertoi matkastaan. Näin hän kertoi: - Menin Hankoniemeen ja näin siellä paljon laivoja, suurempia ja pienempiä. Sitten saapui se suuri ja musta laiva, jolla piti lähteä. Siunasin ja sanoin, että Jumala varjelkoon minua tuohon astumasta. Niin se matka jäi sitten tekemättä. Mitään semmoisia niin kuin ruukin töitä ei tämä Virelli koskaan tehnyt. Hän ei ollut renkinä eikä päivämiehenä seutukunnan taloissa. Hän oli paremminkin sellainen erakkoluonne, joka viihtyi parhaiten omissa kaskipuuhissaan. Suurimpana hänen suonkuivatus- ja viljely-yrityksenään kannattaa mainita Muuratkorven kuivattamis- ja ojittamisyritys. Tämä runsasvetinen korpi oli alaltaan ehkä 2-3 hehtaaria. Päästäkseen varsinaiseen suon ojittamiseen tarvitsi sitä varten kaivaa melko suurta viemäriojaa pitkä matka. Hän pääsikin jo lähelle suon syrjää, mutta siihen hänen täytyi pysähtyä. Siinä tuli vastaan kallio, jota olisi pitänyt melkoisesti ampumalla alentaa. Tämä oli kuitenkin niin paljon varoja vaativa työ, että eivät siihen Virellin pääomat riittäneet. Korpi jäi viljelykselle valloittamatta ja kasvoi vuosikymmeniä edelleen muuraimia. Monta lapionpistoa vähemmällä pääsivät ne lapiomiehet, jotka sitten joskus 1930-luvulla ryhtyivät kaivamaan viemäriä Muuratkorpeen. Karamäen Oskari-isäntä eli tällöin väkevimpiä vuosiaan ja hänen tarmonsa ja suuremmat pääomat pystyivät murtamaan suurempiakin esteitä kuin Muuratkorven viemärikallio ja Kalliojärven lasku. Vuosisadan lopussa oli jo Saakoskella karvari Vileenin hoidossa lainakirjasto ja Severus oli ahkera kirjojen lainaaja ja lukija. Kotimaista kirjallisuuttahan vielä silloin oli hyvin vähän, kun sitä ei ollut paljon ilmestynytkään. Käännöskirjallisuutta oli jo aika tavalla. Siellä oli mm. sellaiset kirjat kuin Setä Tuomon tupa, Robinson Crusoe, Kultala ja Jules Vernen ihmeellisiä seikkailukirjoja kuten esim. Maanalaisessa junassa. Nämä ja luultavasti kaikki tämän pienen kirjaston kirjat hän oli vuosien mittaan lukenut ja painanut muistiinsa. Kun hän oli lukenut jonkin kirjan, hänellä oli tapana tulla äidilleni ja meille naapurin lapsille selostamaan sen sisältöä. Muistan jokseenkin hyvin, vaikka oli silloin noin 5-6-vuotias. Me innostuimme, kun hän selosti meille, minkälainen ihmemies se Robinsonin Perjantai oli. Kyllä oli hauskaa matkustaa siinä maanalaisessa junassakin. Oman lisäviehätyksen näihin kirjaselostuksiin antoi myös tuo kuuroille ominainen puheen nuotti. Näiden selostusten seurauksena nämä kirjat käytiin lainaamassa meillekin. Olin oppinut jo viisivuotiaana lukemaan, joten pystyin lukemani perusteella varmistamaan Virellin selostukset. Kun tätä Virellin lukuharrastusta näin vuosikymmenien takaa muistelen, niin mieleeni on tullut semmoinen ajatus, että näiden seikkailukirjojen lukeminen oli ehkä laajentanut hänen mielikuvituksensa piiriä ja lisännyt hänen kaukokaipuutaan niin, että se hänen keskeytynyt Amerikan matkustusyrityskin oli tämän hänen verraten laajan lukeneisuutensa seurausta. Käydessäni kotiseudullani - käyn siellä vanhanakin joka vuosi - on minulla tapana kulkea metsiä monien talojen mailla. Muistelen mielelläni niitä ahoja, jotka viime vuosisadan lopulla olivat autioita mansikkamaita. Nyt niissä on seudun tiheimmät, jopa suorastaan jylhiksi sanottavat tukkimetsät. Semmoisellakin Petäisen maalla olevalla Severun aholla, josta paitaressuna noukin mansikoita, kasvaa nyt semmoinen kuusikko, jossa ammattimiesten lausunnon mukaan on n. 300 m3 puuta hehtaarilla. Näin on tämä Virellin kaskenkaato - aivan hänen silloin edes aavistamatta - tuottanut kaunista satoa metsää uudistettaessa. Karankulman metsiä kulkiessa tekee sen havainnon, että kaikki suot - pienimmätkin - ovat esi-isät aikoinaan ojittaneet viljanviljelyä varten. Heinänviljelyä ei silloin tunnettu ja halla, joka silloin oli vielä paljon yleisempi kuin nykyään, pakotti heidät jättämään kytöviljelykset takaisin metsää kasvamaan. Hukkaan ei tämäkään työ ole mennyt, sillä se on paljon lisännyt näiden alueiden puunkasvua niiden uudelleen metsittyessä. Huomaan tässä jo joutuneeni kertailemaan sellaista, joka ei ainakaan suoranaisesti liity Virellin elämään. Tämä johtuu siitä, että Virelli muutti jo lapsena ollessani pois sieltä Karankulmalta ja kun itsekin sieltä jo miltei poikasena lähdin, niin hän joutui niin kuin kokonaan unohduksiin. Myöhemmin kotiseudullani käydessäni sain kuulla hänen asettuneen Särkijoen kylästä kirkolle päin olevalle Rimminmäelle ja Rimminsuolle. Sinne hän oli rakentanut semmoisen korsuasumuksen ja raivannut suota viljelykseen. Täällä on hänen elämästään kulunut pitkä taival ja täällä hänen erakkoluonteensa on saanut kokea suurinta onneaan. Viimeiset elinvuotensa hän kuulemani mukaan vietti Korpilahden kunnalliskodissa. Jos Korpilahden lainakirjastossa on tallella lainausluetteloita, niin olisi hyvin mielenkiintoista tarkastaa, jatkuiko Severuksen lukuharrastus vielä siellä Rimminsuolla tai kunnalliskodissa. Luulisin jatkuneen, sillä eiköhän ne elämää kannattavat voimat hänen kohdallaan olleet enemmän siellä henkisellä puolella. Hän oli kaikessa yksinkertaisuudessaan niitä ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan saivat tunnon siitä, että " ihminen ei elä ainoastaan leivästä". Korpilahden hautausmaiden kaikkein uusimmassa osassa näkyy olevan myös tämän pienistä pienimmän, vähäisistä vähäisimmän korvenraivaajan ja oman aikansa kansanvalistajan Severus Virellin hauta. Oliko hänellä - kunnalliskodin asukkaalla - omia varoja sen hautakiven pystyttämiseen? Vai oliko hänellä muitakin muistelijoita, jotka näin ovat tahtoneet hänen muistoaan kunnioittaa? Jalmari Kuoppalan ( 1892 - 1971 ) 1960-luvulla kirjoitetusta muistelusta koonnut Tauno Kuoppala. Esitelmä sukujuhlilla 2015.