Ahti Rihto, Juhlapuhe
Arvoisa juhlaväki, hyvät sukulaiset !
Sukujen historia on kansakunnan historiaa ja kansakunnan historia sukujen historiaa. Kun sukumme perustajat Olavi Matinpoika ja Kaisa Erkintytär syntyivät noin vuonna 1730, olivat suuri Pohjan sota ja isovihan aika eli venäläismiehityksen kausi juuri päättyneet. Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa ja sen väkiluku oli noin 420 000. Yhteiskunnalliset olot varsinkin maaseudulla olivat täysin kehittymättömät. Käytännössä vain kirkko seurakuntiensa kautta ylläpiti jonkinlaista hallinnollista suhdetta tavalliseen kansaan.
Kun Olavi ja Kaisa alkoivat perustaa Koiviston taloaan Korpilahden Hirvimäkeen, heillä tuskin oli muuta turvaa kuin luottamus omiin voimiinsa ja luonnon suotuisuuteen. 1700-luvun loppupuoli oli rauhallista ja talouden kehitykselle otollista aikaa. Niinpä kun Olavin ja Kaisan aikuisuuteen eläneet viisitoista lastenlasta perustivat perheitään 1800-luvun alun vuosikymmeninä, Suomen väkiluku oli jo ylittänyt yhden miljoonan. Suomi oli siirtynyt Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän keisarikuntaan kuuluvaksi autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Suomella oli oma Ruotsin ajalta periytynyt lainsäädäntönsä sekä 1860-luvulta lähtien myös oma, tosin rajoitettu lainsäädäntövalta, jota käytti valtiopäiville kokoontuneet neljän säädyn edustajat.
1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi taloudellisten perusrakenteiden huima kehitys. Rakennettiin kanavia, maanteitä ja rautateitä. Höyryvoima otettiin käyttöön. Metalliteollisuus voimistui ja sahateollisuus sai alkunsa. Metsien uudenlainen arvo alkoi vaikuttaa maaseudun oloihin. Kansakunnan tulevaisuuden kannalta erityinen merkitys oli henkisellä ja sivistyksellisellä kehityksellä. Suomalainen tiede, kirjallisuus ja taide, erityisesti kuva- ja säveltaide nousivat nopeasti ja saivat kansainvälistä arvostusta. Yliopistoon johtava koulutus, joka oli ollut mahdollista vain ruotsinkielisille, avautui myös suomenkielellä. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, Jyväskylän lyseo, perustettiin vuonna 1858.
1900-luvun alkuun tultaessa väkiluku ylitti jo kaksi ja puoli miljoonaa. Kuitenkin elinkeinorakenteen muutokset olivat vasta alkamassa. Se merkitsi, että väestön lisääntyminen keskittyi maaseudulle. Kaupungeissa asuvia oli tuolloin suomalaisista vain 12 prosenttia eli noin 300 000. Tämä kehitys johti siihen, että maaseudulla asuva tilaton väestö kasvoi nopeasti. Viime vuosisadan alussa tämän väestön osuus oli noin 60 prosenttia. Torppareita, lampuoteja ja mäkitupalaisia oli 20 prosenttia ja loput 40 prosenttia maataloustyöläisiä (päivämiehiä, renkejä ja piikoja) sekä käsityöläisiä. Maata omistavaan maaseutuväestöön kuului siis vain 40 prosenttia maalla asuvista. Elettiin vielä sääty-yhteiskunnassa, jossa jokaisella oli syntyperän mukaan määräytynyt asemansa ja lähes aina myös sen mukainen tulevaisuus.
Kun tutkii Raimo Rantasen ansiokasta kirjaa suvustamme, voi havaita, että edellä mainitut suhdeluvut toteutuivat myös Olavin ja Kaisan tuolloin eläneiden neljännen ja viidennen polven jälkeläisten yhteiskunnallisessa asemassa. Lähes kaikki asuivat maaseudulla, ja maata omistaviin heistä kuului mitä ilmeisimmin vähemmän kuin 40 prosenttia.
Heti 1900-luvun alussa Suomen yhteiskunnallinen ja valtiollinen kehitys sai entistä määrätietoisemman suunnan. Kehitystä vauhdittivat yhtäältä kansallisen itsetunnon herääminen ja toisaalta tsaarinvallan Suomeen kohdistamat sortotoimet. Vuonna 1906 säädettiin valtiopäiväjärjestys, jolla toteutettiin sen ajan oloissa vertaansa vailla oleva kansanedustuslaitoksen uudistus. Se perustui kaikkien kansalaisten tasa-arvoisiin valtiollisiin oikeuksiin, yleiseen ja yhtäläiseen myös naisille kuuluvaan äänioikeuteen. Jos ajatellaan, mitä tämä merkitsi vuoden 1907 eduskuntavaaleissa Olavin ja Kaisan tuolloin eläneiden 24 vuotta täyttäneiden jälkeläisten kannalta, voitaneen pelkistää, että lähes kaikki saivat oikeuden, jota heillä ei ennen ollut. Sukukirjamme perusteella voi päätellä, että sikäli kuin sukuumme kuului säätyihin luettavia henkilöitä, he kuuluivat talonpoikaissäätyyn. Tähän säätyyn kuuluvilla, siis maata omistavilla miehillä, oli oikeus osallistua tuomiokunnassaan säädyn edustajan valitsemiseen valtiopäiville. Kun tiedetään, että tällainen valtiollinen oikeus kuului vain neljälle prosentille maaseudun väestöstä, ei Olavin ja Kaisan jälkeläisistä kovin monella voinut tätä oikeutta olla.
Jo 1910-luvulla sukumme jäsen Kalle Lepola valittiin kansanedustajaksi. Sittemmin 1990-luvulla suvustamme Ulpu Iivari, joka kolme vuotta sitten puhui tällä paikalla, oli samassa tehtävässä ja sittemmin europarlamentin jäsenenä.
Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 sitä seuranneine osin traagisine murrosvaiheineen johti yhteiskunnallisten olojen huomattavaan muuttumiseen. Torppareista tuli maanomistajia. Teollistuminen loi kiihtyvällä vauhdilla uusia työpaikkoja, joihin varsinkin sen ajan pätkätyöläiset, maaseudun tilattomaan väestöön kuuluvat, erityisesti hakeutuivat. Syntyi asemastaan tietoinen työväestö. Kansakoululaitos antoi kaikille yleissivistävän peruskoulutuksen, ja mahdollisuus korkeampaan koulutukseen alkoi avautua lahjakkaille nuorille heidän perheidensä yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Väylä kohti tosiasiallista yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kansallista yhtenäisyyttä alkoi avautua.
Suomen itsenäistymisen jälkeisestä ajasta en aio enemmälti luennoida. Nämä vaiheet hyvin tiedämme, ja kokemuksellista muistitietoa niistä meillä on paitsi omalta elinajaltamme myös sen perusteella, mitä vanhempamme ja isovanhempamme ovat kertoneet. Joka tapauksessa elämme nyt maassa, joka haluaa säilyä pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, ja yhteiskunnassa, jota kutsutaan tietoyhteiskunnaksi tiedon ja osaamisen merkitystä korostaen. Talouselämämme ja valtiollinen asemamme ovat perusteellisesti kansainvälistyneet. Tällä hetkellä Suomi johtaa puhetta 25 valtiota käsittävän Euroopan Unionin keskeisessä toimielimessä ministerineuvostossa. Noin 40 prosenttia Suomessa sovellettavasta lainsäädännöstä on Euroopan Unionin säädöksiä tai niiden kanssa yhteensovitettua kansallista lainsäädäntöä.
Kun sukukirjamme avulla selvittää, missä asuvat ja mitä tekevät nyt elävät Olavin ja Kaisan jälkeläiset, on helposti todettavissa, että sukumme ei ole asettunut vastustamaan tapahtunutta kehitystä. Päinvastoin olemme osaltamme tehokkaasti sitä edistäneet. Suvun jäseniä on kaikkialla Suomessa ja lähes joka puolella maailmaa. He toimivat mitä moninaisimmissa ammateissa ja tehtävissä. Sukumme voisi itse asiassa muodostaa pienimittakaavaisen kansainvälisen tietoyhteiskunnan.
Korpilahti on kuitenkin se seutu, jonne suvun juuret levisivät joka puolelle pitäjää ja jonne suku edelleen on vahvimmin keskittynyt. Myös naapurikunnat Jämsä, Muurame ja Petäjävesi ovat sukumme ydinaluetta. Korpilahti on minunkin alkuperäinen kotikuntani. Oma sukuhaarani kiinnittyy Olavin ja Kaisan sukupuuhun vuonna1851 syntyneen Hirvirannan Erikan kautta. Erika oli isäni äidinäiti. Olavi ja Kaisa olivat Erikan äidinäidin, Helenan, isovanhempia. Näin sujuvasti sukupolvien ketju johtaa tästä päivästä 1700-luvun alkupuolelle.
Hirvirannan Erika tuli 1870-luvulla Matti Rehtille vaimoksi Saakosken Ylä-Myllylle. Ylä-Mylly oli myllytorppa, jonka Luopioisista 1840-luvulla tullut Matti Rehtin isä Nikodemus Engelbrektinpoika oli perustanut Ruotsulan kylän lohkokunnan yhteisalueelle Saajoen rantaan. Nikodemus rakensi Saajoen Alakoskeen myllyn, joka oli aikansa oloissa varsin moderni ja tehokas. Mylly jauhoi kolmella tuutilla, joista yhden jauhatuskoneisto oli niin sanottu ryynipari. Toisin sanoen siinä voitiin jauhojen sijasta valmistaa kuorittuja kokonaisia tai litistettyjä ryynejä. Mylly tuli nopeasti tunnetuksi myös erinomaisena talkkunamyllynä.
Matti jatkoi isänsä ammattia. Siihen aikaan rahatalous oli vielä kehittymätöntä. Niinpä myllärin jauhatuspalkkio maksettiin niin kutsuttuna myllytullina, mikä tarkoitti, että mylläri sai osan jauhamastaan viljasta. Kun lähes yötäpäivää jauhava mylly tuotti runsaasti myllärille jääviä jauhoja, Matti alkoi hieman vaurastua. Hän muutti jauhoja rahaksi muun muassa hevoskaupan avulla. Matin apuna oli luotettava hevosasiantuntija, joka osti markkinoilta huonosti hoidettuja mutta hyvärunkoisia ja kehityskelpoisia hevosia. Niitä sitten Ylä-Myllyllä ruokittiin viljalla ja hoidettiin hyvin, kunnes ne voitiin vahvoina ja vireinä myydä eteenpäin. Tietysti hyvällä voitolla. Rahalla Matti osti peltoa ja metsää ja piti myös pientä palveluskuntaa mylly- ja maataloutensa tarpeisiin.
Hirvirannan Erika tuli siis emännäksi talouteen, jossa hänellä ei ollut huolta toimeentulosta. Hän ja Matti saivat viisi tytärtä, joista yksi kuoli pienenä. Vanhin tytär Alma, joka oli mennyt naimisiin Ylä-Myllylle myllyrengiksi Jämsästä tulleen Mustaniemen Kallen (Kalle Richter) kanssa, peri talon ja myllyn. Heille syntyi vuosina 1903-1917 kolme tyttöä ja kolme poikaa, joista vanhin oli isäni Arvo. Tällaiset ovat siis minun siteeni Olavin ja Kaisan sukuun.
On arveltu, eikä ehkä aiheetta, että usein suvun tutkimisen olennainen motiivi on löytää vuosisatojen takaa sukuun liitettäviä suurmiehiä, kuninkaallisia, aatelisia tai muita erityisen arvostettavia henkilöitä. Kun Olavin ja Kaisan sukua ryhdyttiin tutkimaan, on ollut luullakseni jo alunpitäen selvää, ettei tällaisia tarunomaisia hahmoja löydy. Siksipä Raimo Rantasen sukukirjamme esipuheessa esittämät taustat tutkimusinnoitteelleen, ovat varmasti aidot ja uskottavat.
Kuitenkin äsken sanottuun liittyen kerron, että ainakin minä tiedän ja olen tuntenut suvussamme henkilön, jossa on toteutunut suuren ja hienon persoonallisuuden kaikki olennaiset tunnusmerkit. Hän oli isäni Alma-äidin sisar Ida (Ida Rehti). Selostan hieman tähän liittyviä perusteitani.
Ylä-Myllyn Alma jäi leskeksi Kalle Richterin kuoltua vilustumissairauteen vuonna 1919. Isättömäksi jäi kuusi alaikäistä lasta, joista nuorin vuoden ikäinen. Kaikki talon ja myllyn vastuut jäivät Almalle, jonka omakin terveys horjui. Alman kaksi sisarta, Olga ja Selma olivat avioituneet ja emäntinä lähiseudun taloissa Kylmälässä ja Kotalahdessa. Ida oli saanut käydä käsityönopettajaopiston Tampereella ja valmistunut ammattiin. Idalla ei vielä ollut omaa perhettä, eikä hänellä sellaista sitten koskaan ollutkaan. Hän jätti ammattinsa ja tuli sisarensa avuksi Ylä-Myllylle. Kun Alma kuoli vuonna 1937, Ida hoiti yksin Ylä-Myllyn emännyyttä ja piti huolta kolmesta nuoresta miehestä jatkosodan ajoille asti. Hän oli myös Alman sijasta isoäiti tämän lastenlapsille. Kuolemaansa vuonna 1964 asti hän auttoi ja tuki kaikessa, mihin hänen mahdollisuutensa ulottuivat.
Idan apu, tuki ja myötäeläminen ei rajoittunut vain läheispiiriin. Se kohdistui ehdoitta ja tasapuolisesti kaikkiin; naapureihin, kylän ihmisiin ja täysin vieraisiinkin. Ylä-Mylly oli tunnettu siitä, ettei pirtin ovea koskaan lukittu ja kuka tahansa sai mennä sinne yöksi. Niinpä yösijaa kyseleville kulkumiehille tiedettiin kauempanakin kertoa, että siihen taloon pääsi yöpymään. Aamulla Ida tarjosi ruokaa kaikille, joita pirtissä oli. Maksua hän pyytänyt eikä tarjottunakaan ottanut. Vierasta hän kuunteli mutta ei kuulustellut. Minulla on näistä tilanteista muistikuvia 1940-luvun lopulta, kun äitini opettajan työn vuoksi olin Idan päivähoidossa.
Ida piti tiivistä yhteyttä äitinsä Hirvirannan Erikan sukuun. Serkkuaan Killilän Ruusaa (Ruusa Huusko) Jämsän Vekkulasta hän tapasi säännöllisesti. Usein joulun niin sanottujen pikkupyhien aikaan Ruusa ja Timo Huusko tulivat hevosella Ylä-Myllylle. Hevonen riisuttiin valjaista ja vietiin talliin. Vierailu kesti ainakin kaksi päivää. Muutamana kesänä Idan luona vieraili Väinö Hirviranta Hämeenlinnasta. Hän oli myös serkku ja ammatiltaan puutarhuri, sävyisä ja mukava vanhahko mies, jolla oli kaupunkilaisen olemus, prässihousut, valkoinen paita ja solmio. Lahnamäen Otto oli pikkuserkku, joka asui setämiehenä Jämsän Juokslahden Kolisevalla. Otto oli ahne kahvinjuoja ja kävi usein Idan pannulla Olen varma, että Ida pula-aikana säästi oman kahviosuutensa muille, erityisesti Otolle. Myös muista sukulaisista, ainakin Verkkalan ja Lahnamäen perheistä, Ida usein puhui.
Ida oli ihminen, jota voi vain ihailla ja kunnioittaa. Vaikka hän keskittyi palvelemaan muita ja oli vaatimattomuuden ja pyyteettömyyden henkilöitymä, hänessä oli hiljaista mutta vaikuttavaa karismaa. Hänestä huokui tyytyväisyys ja mielenrauha. Pahaa sanaa kenellekään ja kenestäkään hän ei koskaan sanonut. Idalla oli sellaista sydämen sivistystä, jota minkäänlainen kasvatus ja oppineisuus eivät itsessään saa aikaan. Hän on sukumme jalokiviä. Olen senkin vuoksi tyytyväinen syntyperääni, kun voin olla sukua näin hienolle ihmiselle.
Kun on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa suvun juurilla, kuten minä, suku hahmottuu, kiinnittyy tuttuihin paikkoihin ja saa konkreettisessa mielessä kasvot. Tämä Olavin ja Kaisan suku on se osa sukutaustaani, joka on minulle tutuinta ja josta edelleenkin tunnen eniten ihmisiä. 22-vuotiaana Korpilahdelle tullut äitini oli etelä-pohjalainen. Kun kesäisin vierailimme äitini kotona, Elias-paapani haki leikkikaverikseni kissinpoijan ja enoni varoitti yksin kiipeämästä yläkerran portaita: ”Äläpäs nyt trenkää mennä kokille”. Jos hevonen oli vihainen, sitä sanottiin ylypiäksi. Maatalouden työkaluilla oli ihan outoja nimiä. Myös talot ja huonekalut olivat erilaisia kuin Korpilahdella. Kaikki tämä oli tietysti pienen ja sittemmin vähän suuremmankin pojan mielestä kiinnostavaa ja hauskaakin. Toivotut vieraathan saivat tietysti parhaan mahdollisen kohtelun. Kuitenkin äitini suvun todellinen arkielämä omissa kyläyhteisöissään eri vuodenaikoina jäi minulle jokseenkin tuntemattomaksi.
Olen nyt asunut Helsingissä ja Espoossa yli 40 vuotta, nykyisellä kotikadullanikin kohta jo 30 vuotta, siis kauemmin kuin aikoinaan Korpilahdella. Tästä huolimatta Korpilahti, erityisesti Saakoski ja kunnan muut eteläiset kylät ovat minulle läheisemmällä tavalla tuttu ympäristö, eikä se johdu siitä, että olen viettänyt vapaa-ajastani runsaan kuukauden vuosittain Korpilahdella. Uskon syyn olevan siinä, että lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu paitsi maisemana myös sosiaalisena ympäristönä monine kerrostumineen, joista suvun läsnäolo ja vaikutus on hyvin merkityksellinen, muovaa sellaisen kokemuksellisen perustan, eräänlaisen mittapuun, johon enemmän tai vähemmän tiedostaen vertaa myöhempiä asuinympäristöjä. Tällöinhän on luonnollista, että vertailun jälkeenkin mittapuu jää vertaajan käteen. Jos sen heittää menemään, voi tuntea kadottaneensa kiinnekohdan, jonka avulla on oppinut suuntansa määrittämään.
Hyvät sukulaiseni! Olette ehkä tätä kuunnellessanne samalla vertailleet omia sukuumme liittyviä muistojanne, kokemuksianne ja tuntojanne siihen mitä omalta kohdaltani olen kertonut.
Varmaankin jotain samankaltaista olette tunnistaneet mutta vielä varmemmin erilaista. Meillä kaikilla on yksilölliset taustamme ja tuntomme. Mutta yhteistä on se, että kuulumisella Olavin ja Kaisan sukuun on jotakin merkitystä jokaiselle meistä. Miksi muutoin olisimme yhdessä täällä tänä Olavinpäivänä. Ja kun olemme tällä tavoin kokoontuneet, teemme kunniaa Olaville ja Kaisalle sekä heidän edesmenneille jälkipolvilleen. Elinvoimaisen suvun he ovat luoneet maatamme rakentamaan. Me jatkamme heidän työtään.