Euroopan parlamentin jäsen Ulpu Iivari Korpilahdella la 26.7.2003 Koivisto-Uotilan sukuseuran juhlassa
Arvoisa Koivisto-Uotilan sukujuhlan yleisö, hyvät sukulaiset
Lapsena rakastin pientä mustavalkoista valokuvaa. Siinä vaaleatukkainen, hymyilevä nuori nainen ui kohti rantaa. Vesi on niin kirkasta, että hänen vartalonsa hohtaa sen lävitse. Aurinko paistaa. Kuva esittää äitiäni Saara Iivaria, Rahikaisen Saaraa. Hän lienee sen ottamisen aikoihin 16-17 -vuotias. On yksi noista kuumista kesistä ennen sotaa. Rahikaisen tyttäret uivat Maatian järvessä Korpilahdella. Elämä on edessä. Tytöt suunnittelevat tulevaisuuttaan. Vanhin Selma ja Oskar Rahikaisen viidestä tyttärestä, Sirpa, oli ottanut sisarussarjan motoksi "Vaikka me ollaan köyhiä, ei me olla tyhmiä". Minulle Lapin lapselle valokuva kertoi kahdesta asiasta. Ensinnäkin se viestitti oikeasta kesästä, lämpimästä järvivedestä, metsämansikoita ja hämärtyvistä kesäilloista Korpilahden mummolassa. Niistä saimme nauttia miltei joka kesä ja niistä haaveilimme talvella, kun perheen lomamatka suunniteltiin. Toinen seikka oli vaikeampi, mutta sekin lapsen aistittavissa. Jotenkin ymmärsin jo varhain, että uimakuvan välittämään huolettomuuteen ja onneen ei äitini elämässä ollut paluuta. Sota oli muuttanut hänenkin suunnitelmansa. Paikka Helsingissä lastentarhan opettajaseminaarissa jäi käyttämättä ja unelmoidut lauluopinnot aloittamatta. Tornion opettajaseminaarissa äiti vielä piirsi porolle pitkän hännän aavistamatta muuttavansa muutaman vuoden kuluttua sodassa haavoittuneen poromiehen puolisoksi Sallan Naruskalle, auraamattoman tien taakse ja öljylampun valoon. Vaikka aikalaistodistuksen mukaan kyseessä oli suuri rakkaus, ei sopeutuminen ollut helppoa. Koko elämänsä äiti kaipasi jotakin muuta. Korpilahti symboloi hänen kertomuksissaan paikkaa ja aikaa, jolloin kaikki vielä oli mahdollista. Matkustaminen 1950-luvun alussa oli aika paljon vaivalloisempaa kuin nyt. Ennen kuin saimme ensimmäisen auton, ruskean Moskovitsin, tulimme Korpilahden mummolaan junalla Kemijärveltä. Kaikkiaan matka kesti runsaan vuorokauden. En voi muuta kuin ihailla äitini kestävyyttä, kun hän körötteli neljän alle kouluikäisen kanssa junan kolmannen luokan puupenkeillä kohti lapsuudenkotiaan. Haapamäellä oli vielä junan vaihto, mutta sinne tuli onneksi Liisa-täti Jyväskylästä vastaan. Haapamäellä sain Liisa-tädiltä elämäni ensimmäisen jäätelötötterön kesällä 1954. Sitä ennen olin tutustunut jäätelöön vain äidin lapsuusmuistoissa. Sallaan tuo herkku ei ollut vielä ehtinyt. Kuten tarkkaavainen kuulija on jo ymmärtänyt, Korpilahti oli äitini puheissa jotakin parempaa kuin lappilainen kotikylämme. Hyväksyin ajatuksen, mutta muistan kyllä tehneeni vertailuja, joiden tulokset eivät olleet aivan yksioikoisia. Oli jännittävää ja mukavaa tavata isovanhemmat, tädit ja serkut. Maatian lämmin vesi tuntui Naruskajokeen verrattuna ylelliseltä. Ahomansikoita oli helpompi poimia kuin suon hilloja, mutta keskisuomalaisen metsän runsas aluskasvillisuus tuntui vähän pelottavalta astua, kun oli tottunut jäkäläkankaaseen. Kaikista huonoiten Korpilahti pärjäsi vertailussa kalojen suhteen. En voinut ymmärtää pienten ahventen, särkien ja lahnanlistukoiden herättämää ihastusta, kun olin tottunut purotammukkaan, harriin ja siikaan. Pienistä ruotokaloista maitoon keitetty kalakeitto oli lisäksi lapselle aika hankalaa syötävää. Tuntui tosi mukavalta, kun serkkuni Risto Mäkinen kertoi viime maaliskuussa isäni 80-vuotispäivillä, kuinka hän kieli pitkällä odotti tuliaisiksi tuomiamme savukaloja ja suolataimenta. Aina siihen saakka olin kuvitellut, että meidän perhe oli jotenkin surkea etelän serkkujen mielestä. Kalavertailunkin olin pitänyt visusti omana tietonani ja yhtynyt ihasteltuihin isoisä Oskarin kalansaalista. Myös mentaliteetissa havaitsin eroja. Minusta Korpilahdella innostuttiin turhanaikaisista asioista, kuten siitä, kuinka monta pikavuoroa saattoi viikonloppuna ajaa peräkkäin vanhaa Jyväskylän tietä. Meillä Lapissa mietittiin, koska jäät lähtevät joesta tai koska aurinko näkyy kaamoksen jälkeen ensimmäisen kerran. Minusta ne olivat asioita, joita voi pohtia intensiivisesti. Mutta ehkä pienistä asioista huolehtimisella on puolensa. Kun suurpiirteinen lappilainen jättää niittokoneen talveksi lumikinokseen, tarkka keskisuomalainen pitää työkaluistaan huolta. Äidin bravuuri oli kertomus siitä, kuinka hänen isänsä kuivatti ja rasvasi joka talvi-ilta viiden tyttönsä nahkasaappaat. Lappilaiset eivät hänen mukaansa yltäneet vastaaviin suorituksiin. Siitä ristiriidasta huolimatta, että äitini mielestä valtaosa asioista oli Keski-Suomessa paremmin kuin Lapissa ja lappilaisen isoäitini mukaan taas etelän ihmiset olivat jotenkin outoja, olen iloinen siitä, että molemmat vanhempani vaalivat koko ajan myös keskisuomalaisia juuriamme. Ympyrä on nyt tavallaan sulkeutunut, kun isä ja äiti muuttivat eläkkeelle jäätyään ensin Korpilahdelle ja sitten Jyväskylään. Äitini on levännyt nyt kaksi vuotta Jyväskylän vanhalla hautausmaalla ihailemansa Kreeta Haapasalon vieressä. Isä saa hyvää hoitoa Jyväskylässä sotainvalidien sairaskodissa. Hyvät kuulijat, sukututkimus ja sukutapaamiset ovat Suomessa viime aikoina yleistyneet. Ihmiset ovat kiinnostuneempia juuristaan kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Ilmiö ei ole vain suomalainen. Eurooppalaisissa tutkimuksissa käy ilmi, että talouden, politiikan ja tiedonvälityksen kansainvälistymisen vastapainoksi ihmisillä on suuri tarve kiinnittyä omiin pienyhteisöihinsä. Monimutkaistuvassa maailmassa on tärkeätä tuntea kuuluvansa johonkin. Perhe, suku, kielellinen, etninen tai uskonnollinen viiteryhmä korostuvat ihmisten identiteetin muodostumisessa. Sillä on monia myönteisiä, ihmisten yhteisyyttä ja turvallisuutta lisääviä piirteitä. Kääntöpuolena ovat muukalaisviha ja separatistiset ääriliikkeet, jotka eivät kaihda väkivaltaa. Niistä on valitettavia esimerkkejä myös tämän päivän Euroopassa. Suomessa sukutietoisuuden lisääntymiselle on oma erityistilauksensa. Vaikka kansakuntana olemme pieni ja yhtenäinen, ovat suomalaiset käyneet viime vuosikymmeninä lävitse hyvin rajun muutoksen maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja siitä edelleen tietoyhteiskunnaksi. Se on merkinnyt voimakasta maan sisäistä ja myös maasta ulospäin, ennen kaikkea Ruotsiin suuntautunutta muuttoliikettä. Kaupungistuminen on meillä nuorta ja se on tapahtunut hyvin nopeasti. Muuttoliike on vyöryessään murtanut vanhaa elämänmuotoa ja erottanut sukupolvia toisistaan. Elämää koossa pitävien vanhat tavat ja normit ovat usein murtuneet ennen kuin uusia on kehittynyt tilalle. Seurauksena on ollut rikkinäisyyttä ja juurettomuutta. Oman suvun vaiheiden tunteminen ja sukusiteiden solmiminen vahvistaa elämän pohjaa. Se antaa mahdollisuuksia itsetuntemuksen kehittämiselle, mutta tarjoaa eväitä myös yhteiskuntien kehityskulkujen ymmärtämiselle. Eräs sukututkimuksesta kiinnostunut nuori isä kertoi peilaavansa oman sukunsa vaiheita nimenomaan eurooppalaista historiaa vasten. Jokaisen yksilön tarina liittyy yhteiseen perinteeseemme ja kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen. Vaikka sukukirjat, jollainen on tehty myös meidän suvustamme, koostuvat sukuhaarojen jäsenten kronologisesta luetteloinnista, ne kertovat paneutuvalle lukijalle paljon. 1800-luvulla ja vielä pitkälle 1900-lukua oli tavanomaista, että vanhemmat menettivät lapsiaan kuolemalle. Myös lapset jäivät usein vanhemmistaan - ennen kaikkea äidistään - orvoiksi mm. lapsivuodekuolleisuuden vuoksi. Näin tapahtui myös isoäidilleni Selmalle. Hänen Pekan talosta Korpilahdelta Petäjäveden Kaura-ahoon naitu äitinsä kuoli varhain. Lapsuus orpotyttönä, jonka asema kotitalossa oli äiti- ja sisarpuolten keskellä epämääräinen, vaikutti Selman koko elämään. Kaikkiaan Selman isällä ehti olla neljä vaimoa ennen kuin hän itse kuoli metsästysretkellä tapahtuneen vilustumisen seurauksena. Tänään suomalaiset äidit ja vauvat saavat maailman korkeatasoisimpaan kuuluvaa hoitoa ja hoivaa. Muutos parempaan on tässäkin suhteessa ollut hyvin merkittävä. Suomalaiset suvut ovat Suomen historian tekijöitä. Viime aikoina olen maailmalla joutunut vastaamaan aika usein kysymykseen, mikä on Suomen menestystarinan takana. Kuinka pohjoisesta, syrjäisestä, harvaan asutusta ja sotien koettelemasta köyhästä Suomesta on tullut yksi maailman vauraimmista ja kehittyneimmistä maista. Pidämme kärkipaikkaa monessa kansainvälisessä tilastossa oli sitten kyseessä kilpailukyky, ympäristön tila, virkamiesten korruptoitumattomuus tai koululaisten luku- ja kirjoitustaito. Suomeen opiskelijavaihdon kautta tulevat ulkomaalaiset nuoret nimeävät maatamme kohtaan tuntemansa kiinostuksen ensimmäiseksi syyksi korkean teknologian ja puhtaan luonnon yhdistelmän. Kun vastaan kysyjälle, aloitan kertomalla yli satavuotiaasta yhtäläisen perusopetuksen perinteestä ja kohta 100-vuotiaasta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Olemme menestyneet siksi, että Suomessa on varsin vahva tasa-arvon ja yhteisvastuun perinne. Sen myötä kaikki yhteiskuntamme voimavarat on saatu mahdollisimman hyvin käyttöön. Demokraattisista oikeuksista kumpuava osallisuuden ja yhteisyyden tunne oli varmasti myös merkittävä syy siihen, että Suomi säilyi toisen maailmansodan melskeissä itsenäisenä ja pystyimme turvaamaan kansanvaltaisen järjestelmän säilymisen sotien jälkeisinä vaaran vuosina. Pari kuukautta sitten minut pyydettiin Brysselissä illallispuhujaksi brittiläisen piispan seurueelle. Aloitin puheeni kysymällä, mitä yhteistä Lontoolla ja Helsingillä on? Vastaus on, että ne olivat Moskovan lisäksi ainoita toiseen maailmansotaan osallistuneiden maiden pääkaupunkeja, joita ei miehitetty. Puheessani kerroin uskovani, että juuri suomalaisen kansanvallan kestävyys antoi mahdollisuuden taistella ylivoimaista vihollista vastaan. Kuten muistamme. tilanne Baltiassa ja monessa muussa Euroopan maassa oli toinen. Meilläkin demokratia oli 1930-luvulla uhattuna sekä äärioikealta että äärivasemmalta. Hyvät kuulijat, vaikka me suomalaiset olemme kansakuntana yltäneet merkittäviin saavutuksiin, ei meillä ole varaa jäädä lepäämään laakereilla. Kansalaisten tasavertaisista mahdollisuuksista oman elämänsä rakentamiseen on huolehdittavat jatkossakin. Yhteiskunnan monimutkaistuessa saattaa olla niinkin, että syrjäytymisen vastustamisesta on tulossa entistä vaikeampaa ja vaativampaa. Huono-osaisuuden ilmenemismuodot ovat hyvin moninaiset eivätkä ongelmat useinkaan ole suoraan rahalla ratkaistavissa. Toinen suuri haaste niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa liittyy väestön vanhenemiseen. Eurooppa on ainoa maanosa, missä väkiluvun kasvu on selvästi hidastunut vuodesta 1960 alkaen. Syntyvyys Euroopassa on maailman alhaisin, mikä merkitsee väestön vanhenemista edelleen. Viime vuonna Saksassa kuolleisuus ylitti ensi kertaa syntyvyyden. Väestömäärä lisääntyi kuitenkin jonkin verran muuttoliikkeen ansiosta. Väestörakenteen muutokseen pyritään kautta Euroopan vastaamaan toimilla, joiden tarkoituksena on nostaa työikäisen väestön työllisyysastetta ja myöhentää eläkkeelle lähtöä. Yleisesti aletaan kuitenkin olla sitä mieltä, ettei Eurooppa selviä tulevaisuudessa ilman muualta tänne saapuvia ihmisiä. Samalla, kun EU:ssa taistellaan laitonta maahanmuuttoa vastaan, mietitään keinoja Euroopan vetovoiman lisäämiseen suhteessa Yhdysvaltoihin, jonka talouden dynaamisuuden yksi tekijä on siirtolaisten pyörittämä yritystoiminta. Suomesta on lähes näihin päiviin asti lähdetty muualle. 1800-luvun suurista nälkävuosista lähtien Suomi on menettänyt yli miljoona kansalaistaan muihin maihin, erityisesti Ruotsiin ja Pohjois-Amerikkaan. Vasta aivan viime vuosina meille on tullut enemmän väkeä kuin täältä on lähtenyt, mutta edelleen Suomessa asuu vain runsaat 120 000 ulkomailla syntynyttä ihmistä. Maailma näyttää rakentuvan niin, että köyhät maat luovuttavat ja vauraat vastaanottavat ihmisiä. Tämänkin kehityskulun suhteen me Suomessa olemme uudessa tilanteessa, joka vaatii asennemuutosta. Maahanmuuttajien työpaikat ovat kahdenlaisia. He tekevät joko sellaisia töitä, jotka kantaväestölle eivät elintason noustua enää kelpaa tai sijottuvat erityisosaamista vaativiin tehtäviin. Tutkimusten mukaan siirtolaiset eivät vie alkuperäisen väestön työpaikkoja. Suomalaisten oma kokemus 1960-luvun Ruotsista tai tämän päivän mansikkapelloilta ja Nokiasta vahvistaa tämän. Arvoisa juhlayleisö, professori Päivi Setälä on sanonut Nobel-kirjailija Elias Canettia mukaillen, että tulevaisuuden yhdistyneessä Euroopassa äidinkielestä tulee isänmaa. Muuttaessaan maasta toiseen ihmiset kuljettavat mukanaan äidinkieltä ja sen kautta opittua kulttuuria. He voivat käyttää äidinkieltään oman identtiteettinsä rakennusaineena, missä asuvatkin. Päivi Setälä arvioi, että tulevaisuudessa ihmisten identiteetti muodostuu enemmän kulttuurin kuin politiikan pohjalta. Itse mietin kiinnostuneena, millainen äidinkieli-identiteetti muodostuu ainakin tällä hetkellä ulkomailla asuville 11 kuukauden ikäisille lapsenlapsilleni Isabellalle ja Naomille. Heitä kasvatetaan kolmikielisiksi, koska kumpikin vanhemmista puhuu lapsille omaa äidinkieltään ja vanhempien yhteinen kieli on englanti. Suomen mummina olen päättänyt opettaa tytöt leipomaan pullaa, poimimaan mustikoita ja onkimaan kaloja. Sen kautta - niin uskon - löytyy heille myös polku siihen perinteeseen, joka meitä yhdistää tänään täällä. Jonakin päivänä näytän Isabellalle ja Naomille kuvaa Maatian järvessä uivasta Saarasta ja kerron heille Rahikaisen tyttäristä ja heidän lapsuudestaan Korpilahden Suojalassa.